Viides päivä.

Mun tekis mieli itkee. Ilosta. Tää mun parantuminen on lähteny käyntii niin hyvin, ettei tää varmaan oo tottakaan. Fyysinen kunto on suht jees, kuumetta on enää vaa nimeks ja vähän on tällasta jokapaikan särkyy + selkä on helvetin kipee. Psyykkinen puoli sit taas on viel paremmas kunnossa, ainakin toistaseks.

Nyt oikeesti tajuun, mitä huumeet on mulle tehny. Ennen ajattelin, että ne pilaa vaa mun terveyden, mut nyt näen sen kaiken paskan, minkä ne tekee myös mielenterveydelle.
Ne on monta vuotta syöny mua sisältäpäin, tehny musta loppujen lopuks helvetin sulkeutuneen, ilkeen, tunteettoman, epävarman ja sosiaalisia tilanteita pelkäävän ihmisen. Tiedostin kyllä tän kaiken, mut ikinä en tajunnu (tai halunnu tajuta), että se vois johtuu subusta. Luulin, että se on mun luonne, että elämä on tehny musta sellasen.

Viime vierottautuminen ei ollu samanlainen ku tää, ei todellakaan. En suostunu muistamaan, mitä kaikkee huonoo huumeet on aiheuttanu, vaan päässä pyöri ainoastaa ne kaikki hyvät muistot (lähinnä subuhistorian alkuajoilta, sillon ku siitä vielä sai jotain oloja..). Lisäks kuivanarkkasin koko ajan, itkin subun perään ja laskeskelin päivii siihen, millon saan taas vetää silleen, ettei tuu refloja. Nyt tilanne on täysin päinvastanen. Viis vitun päivää täysin ilman, ja mä jo huomaan, että musta alkaa pikkuhiljaa löytyy se sama ihminen, mikä olin vuosia sitte. Sanat ei riitä kuvaamaa tätä fiilistä.

Mun nopee parantuminen johtuu luultavasti siitä, että kitkuttelin puolkipeenä parisen viikkoo ennen täydellistä vierottautumista, ja viimisen viikon siitä pelkästään tramaleilla. Viime kerralla täs vaiheessa olin viel ihan puolkuollu zombie.


Jos tää tällä kertaa vaikka onnistuis?

Z niinku zombie

Tänään jätin välii jotain sellasta, joka kuuluu mun jokaseen aamuun. En vetäny subua, vaikka teki kyl kovasti mieli.

Nyt makaan sohvalla ja tuijottelen kattoo. Oon hengaillu tässä koko helvetin päivän. Mulla on niin tyhjä olo, että tekis mieli vaan kiljuu. Itken ihan koko ajan, en pysty ajattelemaa järkevästi ja pelkään että flippaan. Kaiken lisäks joudun olemaan yksin kotona ja se ei välttämättä tee mulle kauheen hyvää nyt ku oon täs kunnossa.

Tällä kertaa oon varustautunu vähä paremmin ku viimeeks. Mulla on helvetisti kaljaa ja lyricaa + jonkun verran bentsoja. Kyl ne vähän auttaa, mut ei tätä oloa saa kokonaan pois, vaikka tekis mitä..

Nää ensimmäiset päivät on aina pahimpia. Tulee niin epätoivonen olo, kun tajuaa, että pahin on vielä edessä.

Musta tuntuu, että tää helvetti ei lopu koskaan.

N niinku narkkari

Narkkari. Nisti. Tuntuu ihan siltä, että mun otsassa lukis jompikumpi noista sanoista.

Oon menny lyhyessä ajassa tosi huonoon kuntoon. vierottautuminen lähestyy, siihen on noin kuukausi aikaa. Oon nyt tiputtanu mun annosta pikkuhiljaa, että viekkarit ei olis sit niin pahat. Oon ollu jotain 2 viikkoo puolkipeenä ja rupeen olemaa aika zombi jo. Ruoka ei maistu, oon laihtunu jonku verran enkä jaksais tehä oikein mitään.

Psyykkinen puolikaan ei ihan kunnossa oo. Mulla on kaiken aikaa päällä kauhee alemmuuskompleksi ja haluisin vaa ryömii johonki piiloon kaikelta...

En tiiä mitä tekisin ilman mun ihanaa miestä. Se tukee mua tässä asiassa ihan täysillä, mut silti välillä tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja en saa henkee.


Mä tarvin apua. En vaan uskalla pyytää sitä.

Lopettamisen suunnittelua

Oon taas viime aikoina miettiny paljon subun lopettamista ja nyt oon saanu ajatukset aikalailla kasaan sen asian suhteen.

Ajattelin antaa itelleni aikaa valmistautua ja lisäks haluun vielä nauttii näistä ihanista keleistä terveenä, joten suunnnitelin lopettamis ajankohdaks lokakuuta. Sillon mulle muutenki tulee aina syysmasennus, enkä jaksa tehdä mitään muuta ku maata sohvalla, joten lopettaminen menee siinä samalla sitte.

Musta kuitenki tuntuu, että en pysty tähän yksin. Mulla on kyllä ympärillä ihmisiä, mutta se ei riitä. Haluisin nimittäin jutella tästä sellasen ihmisen kanssa, joka on itekin käyny saman läpi. Tuntuu vaan niin turhalta selittää näitä asioita sellaselle, jolla ei oo niistä omakohtasta kokemusta.

Muuten mulla menee nyt ihan loistavasti :) Ihanaa olla ihastunu ja seurustella pitkästä aikaa. Tykkään myös siitä, että en joudu enää nukkumaan yksin. Oon tosi pirtee ja mulla on energiaa vaikka mihin. Lisäks oon alottanu mun urheiluharrastuksen uudestaan, en edes muistanu miten hyvä fiilis tulee rankan treenin jälkeen!

Mukavaa

Mulla on pitkästä aikaa hyvä olla ja tunnen oloni rakastetummaks kun koskaa ennen :) Vietin koko viime viikon maailman ihanimman miehen luona ja oon helvetin ihastunu. Ajattelin kerranki olla rehellinen heti alusta asti ja kerroin sille mun huumeriippuvuudesta. Vaikka tää mies ei ite käytä mitään huumeita, nii se otti asian tosi hyvin ja lupas tukee mua parhaansa mukaan. En mä oo ansainnu näin ihania ihmisiä mun ympärille..

Mun entinen miesystävä lyttäs mut aikoinaan ihan täysin, pahoinpiteli niin fyysisesti että henkisestikin ja vei multa kaikki ihmisoikeudet sekä itsetunnon. Nyt oon löytäny miehen, joka selvästi oikeesti arvostaa mua ja jota kiinnostaa miltä musta tuntuu. Oon selvästi muuttunu itsevarmemmaks tosi lyhyessä ajassa, enkä ajattele olevani ihan paska joka asiassa. Oon myös pitkästä aikaa tutustunu uusiin ihmisiin ja mulla on ollu oikeesti hauskaa.

Jos aikoo saavuttaa jotain, rohkeutta koetellaan monta kertaa

Mun elämässä on viimesen neljän kuukauden aikana tapahtunu niin paljon isoja muutoksia, että oon ihan loppu. Osa näistä muutoksista on onneks positiivisia, mutta silti niihin tottuminen vie aikaa.

Oon ite päätöksilläni saanu aikaan osan näistä muutoksista. Sen takia mulla on helvetin epävarma olo ja välillä tuntuu siltä, että en saa henkee. Mitä jos valitsen väärin? Mitä jos tän ei kuulu mennä näin? Mitä jos oon päätöksilläni menettäny jotain sellasta mitä en voi saada enää takas? Tiedän, että kukaan ei voi tehä mun elämää koskevia päätöksiä mun puolesta, mut musta tuntuu, että en ite pysty siihen ja valitsen kuitenki väärin.

Oon aina ollu sellanen ihminen, joka haluaa asioiden pysyvän ennallaan. Lisäks nyt tarvisin elämääni pysyvyyttä enemmän kun koskaan. Ainoa pysyvä asia mun elämässä on tällä hetkellä päihteet, ja oonki turvautunu niihin viime aikoina enemmän ku tarpeeks.

Välillä on hetkiä, jolloin tunnen olevani onnellinen. Niitä hetkiä on tosin liian harvoin ja ne on liian lyhyitä. Ehkä vielä joskus se onnellisuuden tunne on pysyvä eikä koko ajan tunnu siltä, että seinät kaatuu päälle. Ehkä vielä joskus mä saan elää normaalia elämää.

Toivossa on hyvä elää.

Joka kerta itsepetos helpompaa.

En tietyistä syistä oo kirjottanu pitkään aikaan. Lyhyesti kerrottuna siis: Oon menettäny mulle hyvin tärkeen ihmisen lopullisesti ja oon taas opiaattikoukussa. Eli voitte kuvitella, että mulla ei oo ollu kauheesti voimia kirjotella.

Pystyin olemaan ilman subua jo pitkän aikaa, mut sitte ku menetin tän mulle tärkeen ihmisen, tuntu ettei millään oo mitään väliä enää. Samana päivänä soitin taas sen yhen puhelun. Tunnin päästä siitä olin onnellisesti subupäissäni ja olo tuntu vähän paremmalta. Yllättäen se ei jääny siihen yhteen kertaan, vaan helpotin sillä pahaa oloani monta viikkoo. En tiiä miten se taas lipsahti näin..

Ku olin melkein 3 kuukautta ollu tääl kämpäs itkemässä, tuntu että rupeen pääsemää pikkuhiljaa menetyksestä yli, vaikka se pyöriikin mielessä päivittäin. Sitte rupesin taas miettimää lopettamista ja nyt on ensimmäinen päivä ilman subua takana.

Miten mä joka kerta pystyn kusettamaa itteeni näin? Taas mun suusta tais kuuluu tää melko tuttu lause "ei enää ikinä".. Saa nähä pitääkö se lupaus tällä kertaa...

Liian sekavaa

Mun elämä on tällä hetkellä niin sekavaa, etten tiiä mitä teen. Oon hukannu itteni ihan täysin, enkä enää tiiä mitä haluun.

Mun oli pakko palata takasin töihin, koska rahat loppu. En todellakaan oo vielä työkykynen, koska vasta toivun vierottautumisesta. Oon tosi masentunu, eikä mikään huvita, joten sanomattakin on selvää, että mun työpanos ei oo kummonen.

Lisäks mulla on ihme säätöä yhen miehen kanssa. Stressaa ihan helvetisti, musta tuntuu ettei kumpikaa oikein tiedä, mitä haluaa toisesta. Välitän siitä ehkä ihan oikeesti, mutta pelottaa että menetän senkin.

Mun on yksinkertasesti pakko vetää rauhottavia, että pystyn jotenki hoitaa työt ja pitää ajatukset kasassa. Tosin ei nekää enää auta tähän oloon.

Tässä nyt vaan odotellaan, että millon se raja tulee vastaa ja lopullinen hermoromahdus iskee.

Kevät

Kevät on jännää aikaa. Se piristää ja masentaa. Oon tosin aina tykänny keväästä, on ihana katella ku luonto heräilee. Siinä ehkä saattaa myös ite herätä samalla siitä ihmeellisestä talvihorroksesta.

Aivan loistavaa, ihmissuhteet on lievästi sanottuna hieman solmussa ja mun tekis mieli vaan paeta maasta. Mulla ei nyt riitä voimat mihinkään asioiden selvittämiseen.

Ainoa hyvä asia tällä hetkellä on se, että sain kerrottuu mun hyvälle ystävälle, että käytän huumeita. Ensin mua pelotti ihan helvetisti sen reaktio. Yllätyin positiivisesti, ku tää henkilö ei juossukaan kiljuen karkuu, vaa otti asian tosi hyvin ja rupes kannustamaa mua saman tien. Ihanan helpottava tunne, kun on edes yks ihminen, joka tietää. Tää ystävä on myös oikeestaan muuttanu mun luokse, eli mulla on nyt oikein tukihenkilö, joka on mun seurana lähes koko ajan :)

Mun selvä elämä ei oikein oo onnistunu. Opiaateista oon pysyny visusti erossa, mutta vedän kaikkee muuta sitäkin enemmän. En jaksa ajatella mun elämää nyt pidemmälle, vaan otan ihan rennosti ja päivän kerrallaan. Tärkeintä on, että en koske opiaatteihin.

Hyvä fiilis

Ihan ensimmäiseks haluisin sanoo, että kiitos teille kaikille, jotka siellä ruudun toisella puolella tuette mua. Teistä on mulle enemmän apua ku edes tajuutte. Aina ku mulla on vähän heikompi päivä, niin luen rohkasevia kommentteja, joita ootte mulle jättäny. Se oikeesti auttaa.

Aloin miettimää, että millanen käsitys teillä ns. normaaleilla ihmisillä on narkkareista? Ollaanko me kaikki teijän mielestä hörhöjä, jotka kierrätte kaukaa?

Tänään on ollu aika hyvä päivä. Oon vieläkin tosi epävarma itestäni, mut parempaan suuntaan ollaan selvästi menossa. Tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa sillee, ettei mua ahistanu yhtään. Pystyn nykyää myös käymää kaupassa ilman kauheeta vainoharhailua. Miten pienistä ja muille itsestäänselvistä asioista ihminen voikaan olla onnellinen?

Täällä taas.

Vaikka musta ei oo hetkeen kuulunu, ni hengissä ollaan. Valitettavasti.

Viimiseen neljään viikkoon on mahtunu yllättävän paljon paskaa. Ihan ku vierottautumisen jälkeisessä masennuksessa ei olis tarpeeks kestettävää. Mut ei, totta helvetissä tähän tuli päälle vielä kaikki maholliset ihmissuhdeongelmat.

Oon ihan lopussa ja osa musta haluis luovuttaa. Ku oon selvänä, ni koko mun elämä tuntuu turhalta. Mun itsetunto on romahtanu ihan nollaan sekä oon kaupan päälle saanu sosiaalisten tilanteiden pelon. En oo pystyny palaa takas töihin ja oon oikeestaa poistunu täältä kämpäst pelkästään kauppaan.

Mut loppujen lopuks mulla on vielä jossain piilossa sen verran voimaa, että jaksan tapella vastaan. Mun unelma on elää vielä joskus normaalia elämää.

Masentaa, ahdistaa ja vituttaa. Millon tää helvetti oikein loppuu? Auttaako tähän mikään? Miten pahalta ihmisestä voi oikeesti tuntuu?

Kuosit

Kuosaaminen sai siis luvan jatkuu tänää! Nukuin viime yönä paremmin ku ikinä. Aamulla mulla oli pitkästä aikaa normaali olo, eikä mua masentanu yhtää. Päätin sit lähtee vähä ostoksille ja mua ei edes ahistanu olla siel ihmisten keskel. Mulla oli oikeesti kivaa ja tuntu hyvältä välillä tehdä jotain muuta ku vaan maata himas. Oon jälleen kerran ylpee itestäni

Ku tulin kotii ni heitin bentsot naamaa ja kaivoin muutaman kaljan kaapista. Laitoin musiikit soimaa ja volat kaakkoo (naapurit tykkää) ja nyt tanssin ja siivoon tääl. Mulla on ihan maailman paras fiilis. Ihanaa ku saa jotain aikaseks :)

Mun tekee kyl vieläki ihan vitusti mieli vetää subuu, mut musta tuntuu, että pystyn elämää ilman sitä. Mihin mä muka sitä tarvisin? Tuntuu jotenki hassulta, että sellanen pieni nappi voi määrätä mun elämää ja tekemisiä. Mä en haluu enää ikinä olla riippuvainen.

hiljaa sohvalla nappeja napsin

Oon ihan helvetin sekasin. En oikeesti pysty olemaan selvänä, se ahdistaa niin paljon. Hyvä puoli täs on, että en oo koskenu opiaatteihin. Eikä oo kyl aikomustakaa.

Sain bentsoja ja nyt oon napsinu niitä tän illan kaljan kans. Pitkästä aikaa mul on hyvä olo. Pää on vaa vieläki ihan saatanan kipee, mutta muuten olo on ihanan sekava.

Mukavaa pitkästä aikaa touhuta jotain, sillee että se tuntuu joltain. Ajattelin, että kohta lähen tekee pienen kävelylenkin tonne rantaan. Siellä on hyvä miettii asioita ja rauhottuu.

Ajattelin ottaa noita bentsoja vaan sillon, ku ahdistaa niin paljon että pää hajoo. En haluu vaihtaa opiaattikoukkuu bentsokoukkuun.

Oon ollu nyt melkein kaks viikkoo ilman subuu ja oon oikeesti itkeny monta kertaa, koska oon niin epätoivosesti halunnu vetää vedot. Mut oon pysyny lujana, ja pysyn jatkossakin.

Sitkee ihminen sisäänpäin itkee

Vähä ankee meininki, koska mulla ei oo mitään tekemistä enää ku en narkkaa. Huumepäissä ihan mikä tahansa tekeminen tuntuu kivalta, mut sama ei päde selvinpäin. Viittiikö joku kertoo, että mitä helvettiä normaalit ihmiset oikee touhuu vapaa-ajalla, jos ne ei narkkaa!?

Jotenki sellanen olo, että jotain olennaista puuttuu. Ja niin puuttuuki, nimittäin kaikki subuun liittyvä. Rakastan esimerkiks sitä, ku saan väsätä itelleni käyttöannoksen. Se on sellanen rituaali, vähä niinku joka-aamunen kahvi & tupakka . Tosi vaikee jättää se tapa pois, tuntuu niin tyhjältä ilman sitä.

Subun himo on nyt kovempi ku pitkään aikaan, tekis vaan niin paljo mieli vetää vaan yhet vedot. Tosin tiiän, etten pystyis antaa itelleni anteeks jos tässä vaiheessa ratkeisin ja se ei todellakaan jäis siihen yhteen kertaan.

Yks entinen narkkari sano mulle, että sen tapauksessa aineen himo ei koskaan oo täysin hävinny, mutta sen kanssa on oppinu elämään. Toivon enemmän ku mitään muuta, että mun tapauksessa tää menee jossain vaiheessa ohi, mitä siitäki tulee, jos koko vitun loppuelämä on pelkkää mielihalujen kanssa taistelua?

Voiton puolella?

Kuudes päivä takana, huomisen ku vielä jaksais ni tulis viikko täytee. Nyt on pakko sanoo, että oon aika ylpee itestäni!

Voin sanoo käyneeni helvetissä kolmantena päivänä. Mulla ei ikinä oo ollu niin surkeeta oloo ja luulin oikeesti kuolevani. Tunnelmaa myös hieman latisti se, ettei mulla ollu mitään helpotusta kotona (siis bentsoja tai muita lääkkeitä, jotka ois vähä jeesannu) eli olo ei ollu mikään maailman paras.

Kuumetta mulla on vieläki 38-39 astetta, mut kivut on helpottanu ja muutenki olo on vähä parempi. Oon jopa pystyny käymää kaupassa ja kävelemässä pienii matkoja.

Pahinta tässä on se, etten oo saanu nukuttua kunnolla koko aikana. 2 tuntii katkonaista unta yössä on liian vähä, ja pelkästää tää väsymys saa kaiken tuntumaa välillä ihan toivottomalta. Oon koht jo ihan psykoottinen ja mua väsyttää ihan järjettömästi, mut uni ei vaan tuu.

Kaikesta huolimatta fiilis on nyt toiveikas ja tunnelin päässä näkyy valoa

Ensimmäinen huumeeton päivä

Olosta päätellen oon joutunu helvettiin. Miten ihmisellä voi olla näin paha olo?!

Oon siis vetäny viimisen annoksen eilen illalla klo 17.00. Tänä aamuna oli vielä ihan hyvä olo, mutta sit se alko. Ensin rupes palelemaa ihan helvetisti ja tuntu siltä, että tääl kämpässä on ainakin 20 astetta pakkasta. Sitte sain seurakseni sen aivan ihanan kivun mun kehon jokaseen osaan. Pää meinaa haljeta, selkää ja jalkoja särkee niin paljon, etten tiedä miten päin täs pitäis olla. Lisäks kuumemittari näyttää 38,5 astetta.

Jos tässä olis kysymys ainoastaa fyysisitä oireista, ni tää olis ihan ok. Ne kestäis helposti. Henkinen puoli on sitte asia erikseen. Masentaa ihan helvetisti koko ajan, eikä huvita tehdä mitään. Tuntuu, ettei mun elämällä oo mitään arvoa ja kaikki mun asiat on päin helvettiä. Ahdistaa, kaikki on mua vastaan eikä kukaan ymmärrä. Mun ajatukset on sekasin, enkä saa niitä millään kasaan. Mua pelottaa, että miten sopeudun enää normaaliin elämään, ku oon narkannu niin kauan.

Todella lohduttavaa ajatella, että pahin on vielä edessä..

Kiire

En oo kirjotellu aikoihin, koska en oo käyny pitkään aikaan kotona oikeestaan muuta ku nukkumassa. Syynä tähän se, että oon ollu koko ajan töissä, koska meinaan pitää sieltä lomaa n. kuukauden. Ai miks? No siks, että aion lopettaa, tällä kertaa ihan tosissani. Perjantaina pitäis olla ensimmäinen huumeeton päivä. Mua pelottaa jo valmiiks niin paljon, että sekoominen ei oo kaukana.

No, mut seuraavien viikkojen aikana mulla on aikaa kirjotella tänne niin paljo ku sielu sietää, ku en varmaan pääse edes sängystä ylös. Sen tiedän ainaki varmasti, että tästä kämpästä en pysty poistumaan ensimmäiseen kahteen viikkoo. Tulee olemaan varmaan mahtavaa, odotan innolla!

Tällä kertaa mä oikeesti pystyn tähän. Vaikka se sattuu helvetisti ja tuntuu älytöttömän pahalta, ni mä pystyn.

Viha

Miltä tuntuu ku ei voi itse hallita omaa elämäänsä? Tai se ku päivä ei lähe käyntiin ilman huumeita? Ku joudut jatkuvasti valehtelee läheisilles? Se tuntuu kauheemmalta ku mikään muu.

Oon aina ollu äärimmäisen itsenäinen ihminen ja mun on todella vaikee sietää sitä, että oon riippuvainen jostain. Joskus on sellasia hetkiä, jolloin vaan itken ja mietin, että miks en voi olla yhtä päivää ilman jotain helvetin ainetta. Miks lopettamisen täytyy olla niin vaikeeta tällaselle ihmiselle, joka ei todellakaan oo mitään luovuttajatyyppiä? Miten joku aine voi niin vahva, että jos joudun olemaan ilman, niin sairastun ja voin oikeesti kuulla miten jokanen solu mun kehossa huutaa sitä?

Mä oon niin kyllästyny siihen, että tää aine loppujen lopuks hallitsee mua. Tekis mieli kieltää koko asia, mut sillon valehtelisin. Jos en pysty lähtemää ees ulko-ovesta ulos ilman subua, niin mun mielestä se en sillon ole minä joka määrää. Jopa mun mielialat on kytköksissä tähän kemikaaliin.

Vihaan subua, koska sen takia oo enää sama ihminen ku ennen. Oon niin hukassa ja tunnen miten tää aine syö mua sisältäpäin. Toisaalta en voi elää ilman sitä. Miten jotain voi samaan aikaan rakastaa ja vihata näin paljon?

Rakkaus

Multa on kysytty, että mitä hyvää huumeissa on. Faktahan on se, että niissä ei oo mitään hyvää kenenkään muun, ku käyttäjän mielestä. Ihminen, joka ei oo ollu riippuvainen huumeista, ei voi ikinä ymmärtää sitä suhdetta mikä niihin syntyy.

Kukaan, joka ei oo huumeita käyttäny, ei voi tajuta miten mukavaa on rankan työpäivän jälkee vetää annos ja makoilla sohvalla samalla ku helvetin voimakas euforia alkaa hiipii päälle, miten hyvältä toisen ihmisen kosketus tuntuu aineissa tai miten ihanaa iltasin on ryömii omaan sänkyyn, joka tuntuu siinä levollisessa pöllyssä maailman parhaimmalta ja pehmosimmalta paikalta.

Opiaatit on mun elämäni rakkaus. Ne nostaa mut aamusin sängystä ylös, auttaa mua tuntemaan itteni normaaliks ihmiseks ja saa mut kestämään melkeinpä mitä vaan.

Ku vedän opiaatteja, huoli ja epätoivo helpottaa. Tulee tunne, että kaikki järjestyy. Kukaan ei pysty satuttaa mua. Kipeet muistot häipyy johonki kauas, eikä saa musta otetta. Tunnen oloni hyväks, enkä pidä itteeni maailman paskimpana ihmisenä.

Vaikka elämä opiaattien kanssa onkin vankilassa elämistä, niiden avulla pääsen turrutettuun maailmaan, missä mulla on paremmat mahollisuudet pysyä järjissäni.

Harmaata

En vihaa mitään niin paljo ku sitä, että herään siihen et mul on vitun huono olo ja ihan helvetin kylmä, koska oon nukkunu niin pitkää et reflat on kerenny hiipimää päälle. Ja kaiken lisäks ulkona on niin harmaata ja masentavaa, että tekis vaan mieli ryömii takasin tonne pimeesee makkarii, hautautuu peiton alle ja pysyy siellä ainaki viikko.

Kumma kyllä, olo koheni huomattavasti ku sain subuvedot ja heitin pari muuta nappii naamaan. Mut silti on kuitenki jotenki laiska fiilis. Ennen subu piristi mua sillee, et jaksoin vaikka siivota koko päivän ja sain muutenki paljo aikaseks.. Nyt oon ollu neljä päivää pelkästää tääl mun kämpil yksin, en oo jaksanu soitella kavereille tai edes käydä kaupas . Onneks huomen on töitä ni jos se vaik vähä piristäisi.

Mun pitäis ehkä ihan tosissaan siivota, musta tuntuu että oon hukannu mun kissat tän kaiken rojun alle.. Lisäks toi tiskivuori alkaa uhkaavasti vyörymään tänne olkkarin puolelle.

Riippuvuus

Sairastuin kunnolla huumeriippuvuuteen noin 2 vuotta sitten. Sitä ennen olin 15-vuotiaasta asti sekoillut kaikkien mahdollisten päihteiden kanssa, mutta sillon pysty helposti olemaan vaikka viikon ihan selvinpäin. Nyt se ei enää onnistu mitenkään, tällä hetkellä mun riippuvuuden aste on sitä luokkaa, että kun viimisen annoksen vetämisestä kuluu 12 tuntia, oon jo niin huonossa jamassa etten jaksa tehdä yhtää mitään ja joka paikkaan sattuu. Käytän siis huumeita päivittäin ja mun maailma romahtaa, jos joudun olemaan ees yhden päivän ilman.

Enää en käytä huumeita sen takia, että niistä tulis hyvä olo. En edes oo saanu subusta hyvää oloo enää pitkään aikaan. Vedän sitä vaan sen takia, että pysyisin terveenä ja pystyisin toimimaan normaalisti. Että pääsisin aamusin sängystä ylös.

Oon yrittäny lopettaa helvetin monta kertaa. Pari kertaa oon ollukkii jo melkein 2 kuukautta ilman, mut sitte sitä on vaan ajatellu että "no jos nyt vaan tän yhen kerran vielä". Ei tarvi varmaa edes sanoo, ettei se todellakaan oo jääny siihen yhteen kertaan.

Nyt tätä kirjottaessa tuntuu siltä, että haluun oikeesti lopettaa. Hetken päästä huomaan ajattelevani kuitenki ihan toisin. Tai sitte vaan lykkään sitä päätöstä myöhemmäks.
Mä tiedän, että tää riippuvuus menee sitä pahemmaks mitä kauemmin käytän, mut huumeet on ollu iso osa mun elämää jo pitkän aikaa, enkä oikeestaa enää muista miltä ns. normaali elämä tuntuu. Mulla on sellanen viha-rakkaussuhde huumeisiin, että mulla on ajatukset niin sekasin ku voi vaan olla.

Lopettaminen vaa yksinkertasesti pelottaa mua niin paljo ettei mitään rajaa.