Elämää suurempi taistelu

On kulunu tosi kauan siitä, kun oon kirjotellu viimeeks. Siihen aikaan olin todella epätoivonen ja ajattelin, ettei sitä helvettiä saa loppumaan muuten ku heittäytymällä junan eteen. Tuntu, että huumeet oli vieny multa kaiken ja olin vaan niin väsyny taistelemaan riippuvuutta vastaan. Pahaa oloa lisäs se, että tiedostin saaneeni itteni siihen tilanteeseen omilla valinnoillani. Miks olin taas valinnu liian monta kertaa väärin?

Oon elämäni aikana nähny kaikenlaista, ollu tosi vaikeissa tilanteissa ja joutunu kestämää tolkuttomasti vaikka mitä paskaa, mut viime kesä vei kyllä ehdottomasti voiton. Mua ahdisti niin paljon, että en jaksanu enää välittää. Vedin kaiken mitä eteen tuli, valvoin päivätolkulla, lensin kylillä viikkoja käymättä kotona, biletin ja sekoilin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lopulta yks päivä havahduin siihen, että mulla ei oo elämässä enää mitään. Kaikki oli menny. Olin korviani myöten veloissa, kroppa sekä mielenterveys pettämäisillään ja välit poikaystävään, perheeseen ja ystäviin lähes mennyttä. Olin tilanteessa, jota olin aina vannonu välttäväni viimiseen asti. Surullisenkuuluisa "narkkarin oma pohja" oli tullu vastaan.

Mitä ihminen tällasessa tilanteessa sit tekee? Narkkaa lisää? Täytyy myöntää, että se vaihtoehto kävi mielessä ohikiitävän hetken. Kelailin, että mitä vaihtoehtoja mulla oikeestaan on. Ja jumalauta mä itkin. Mä en itke juuri koskaan, mut tällä kertaa tuntu, että sille ei tuu ollenkaan loppuu. Teki mieli luovuttaa koko elämän suhteen. Mä en oo ikinä luovuttanu, enkä tehny sitä nyttekää. Vaikka kuvainnollisesti makasin hakattuna maassa, päätin, että nousen ylös vielä viimisen kerran ja tappelen vastaan niin kauan ku on edes vähän toivoo jäljellä. Suomalainen sisu nosti päätään; minähän en perkele luovuta!!

Psykoosin partaalla ja kaiken sekavuuden keskellä kasasin viimiset voimani, sain suunnitelmat tehtyä ja vähän sen jälkeen jätin joka ikisen huumeen pois. Lopetin ihan seinään ja ilman ammattiapua. Olin helvetin kipeenä ja yksin. Pysyin jotenkuten järjissäni elämällä aina vaan hetkessä, jos aloin yhtään miettimää tulevaisuutta tai edes seuraavaa päivää ni epätoivo meinas ottaa vallan. Kuumehoureissani luulin pari kertaa oikeesti kuolevani ja niitä kipuja ei voi edes sanoin kuvailla. En tajua vieläkään, miten oikein kestin sen kaiken.

Se on nyt ohi. Mun elämäni tärkein taistelu on käyty ja parasta siinä on se, että mä voitin. Tällä hetkellä oon ollu ilman subua reilu puol vuotta ja olo on ihan mieletön. Viis helvetin vuotta oon eläny riippuvuuden kanssa ja vihdoinki onnistuin irtautumaan siitä. Oon saanu korjattua välejä ihmisiin ja kaikki muutkin asiat alkaa olemaan kunnossa. En oikein vieläkään kunnolla osaa sisäistää tätä, että pitkästä aikaa mulla on kaikki oikeesti hyvin. Mun epätoivoset avunpyynnöt ilmeisesti kuultiin ja mulle annettiin paras asia mitä voi toivoa.

Mun suurin unelma on nyt toteutunu. Mä oon saanu mun elämän takas.

Rakkaus tekee musta hullun

Tällä hetkellä rakastan enemmän ku koskaan ennen. Mun nykynen mies kohtelee mua hyvin, tukee ja kannustaa, kestää mun ailahtelut ja hyväksyy mut omana huumeriippuvaisena itsenäni. Joka kerta ku oon yrittäny lopettaa, se on ollu mun vierellä ja pitäny musta huolta. Ja yhtään kertaa se ei oo syyllistäny tai kritisoinu mua huumeidenkäytöstä. Mun pitäis olla onnellinen, mutta en oo.

Miks? Siks, että joudun jatkuvasti sietäämään valehtelua. Mies valehtelee yleensä siitä kenen kanssa on, missä on ja mitä tekemässä. Joskus se saattaa valehdella oikeestaan ihan mistä vaan ja mä en vaan pysty ymmärtämään, että miks sen pitää tehdä niin. Yrittääkö se suojella itteensä vai mua? Normaali suhde perustuu luottamukseen. Mun suhde on ollu pelkkää valhetta alusta asti.

Asiasta on puhuttu monta kertaa ja aina se lupaa lopettaa, mutta seki lupaus on pelkkää valhetta. Se tietää valehtelevansa jatkossaki, mut lupaa silti. Eikä sitä haittaa mulle valehtelu - se alkaa haittaamaa vast siinä vaiheessa, ku siitä jää kiinni. Ja sit taas luvataan. Luvataan muuttuu ja joka vitun kerta mä uskon, vaikka tiedänki ettei se muutu mihinkää ja mua tulee sattumaa hetken päästä taas, joka kerta vaan pahemmin. Ite totuus ei oo se mikä satuttaa, vaa valehtelu.

Pahinta on kuitenki se, ku jään yksin. Ku mies lähtee johonki, haluisin niin kovasti luottaa ja uskoo, että se on siellä missä sanoo olevansa. En vaan pysty siihen. Sillon haluisin vaan satuttaa itteeni fyysisesti, että unohtaisin hetkeks kaikki epäilykset ja inhottavat mielikuvat. Onneks mun ei tarvi tehä sitä, koska mulla on huumeet. Vedän sillon koko ajan. Ainostaan sillä saan vaimennettuu mun pään sisältä tulevan äänen, joka kertoo että mies on pettämässä mua.

En vaan jaksa uskoo, että joku haluis mieluummin olla nistin ku terveen ihmisen kanssa. Oon ihan vainoharhanen tän asian suhteen, ahistun ja pelkään joka päivä vaan enemmän. Silti haluun olla tän miehen kans, enkä osaa ees kuvitella elämää ilman sitä. Mut mitä kovempaa yritän pitää siitä kiinni, sitä varmemmin se lähtee. Ja olisko se kuitenki parempi, että mua sattuis helvetisti kerralla ku se, että jos ollaa yhessä ni tää mies kiduttaa mua tahallaan niin kauan et sekoon?

Toisaalta tää suhde on mulle yks tärkeimpii asioita (ellei tärkein) ja ilman sitä en varmaan edes olis tässä nyt. Myös tää mies on muuten täydellinen, jos ei oteta huomioon tota valehteluu. Eli toisin sanoen, jos se oppis puhumaan suoraan, mulla olis puolet vähemmän stressattavaa, vältettäis monta riitaa ja tää suhde toimis ihan eri tavalla. Enkä kuitenkaan halua luovuttaa, ku ollaa yhessä päästy jo näinki pitkälle.

Joskus toivon, että olisin ihminen joka pystyis ajattelemaan pelkästää järjellä. Just tän takia turrutan itteni, enkä haluais tuntee yhtään mitään.

Puoliks kuollut

Muutama kuukausi sitte asiat oli hyvin ja mulla oli elämässä lähes kaikki mitä vaan toivoin. Muutamassa kuukaudessa oon sotkenu asiani (ja itseni) ihan solmuun ja tuntuu, että mulla ei oo enää mitään. Ei mitään, minkä vuoks jaksais yrittää. Ja koska en jaksa yrittää mitään, en oo ees yrittäny pysyy selvänä. Enää mun päihteily ei oo rajottunu pelkästään yhteen aineeseen, vaan vedän kaiken mitä tulee eteen. Valvon päiväkausia enkä muista enää syödä ja mulla ei oo kiinnostusta pitää itestäni minkäänlaista huolta. Mikään ei tunnu miellyttävältä ja ahistun jo pelkästään siitä, että mun pitää jaksaa olla olemassa. Tällä hetkellä haluisin vaan unohtaa itteni ja kaiken muun. Haluisin hengähtää hetken, että mulla olis taas voimia jatkaa. Nimittäin jos tää paska jatkuu, mua itteäni ei kohta enää ole.

Mistä tää sit johtuu? Siitä, että mun elämässä on ollu paljon muutoksia viime aikoina? Vai siitä, että rakkaimmat on pettäny mun luottamuksen, enkä enää tiedä mikä on totta ja mikä paskaa? Vai onko mulla vaa yksinkertasesti tullu raja vastaan päihteilyn kanssa ja oon seonnu? Liian paljon kysymyksiä, enkä tiedä yhteenkään vastausta. Mun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta en saa puettua niitä sanoiks. Tavallaan haluisin puhua jollekin, mut mitä se auttais? Ainoastaan mä ite voin auttaa itteni pois täältä helvetistä. En vielä tiiä miten se käytännössä tapahtuu, mut ei ainakaan puhumalla. Sitä paitsi oon aina ollu huono puhumaan, ilmasen itteäni paljon paremmin kirjottamalla.

Oon joskus täälläkin kertonu, että en käytä huumeita paetakseni todellisuutta. Nyt oon tajunnu, että käytän niitä just siks. Haluan vaan juosta karkuun mun ongelmia, tekoja ja tunteita. En pysty olemaan selvänä, koska sillon joutuisin oikeesti kohtaamaan itteni, käymään läpi mun kipeetä menneisyyttä ja tuntemaankin jotain. Enkä haluu tuntee mitään, koska se sattuu aina. Enkä haluu muistaa mun menneidyydestä mitään, koska haluan vaa unohtaa tietyt asiat. Mut kauan ihminen voi juosta karkuun? Jossain vaiheessa ei jaksa enää juosta ja on pakko pysähtyy. Ja musta tuntuu, että nyt on tullu mun aika pysähtyä ja miettii mihin suuntaan pitäis lähtee. Elämässä on vaikee mennä eteenäpäin, jos ei tiiä oikeeta suuntaa.

Vieläkö ootte täällä?

Anteeks taas siitä, etten oo pahemmin kirjotellu.. Ajatukset ei oo viime aikoina ollu oikein kasassa. Mulla oli subusta parin kuukauden tauko, mutta ratkesin. Lopetin taas. Ratkesin jne... Nyt ollu taas muutaman päivän ilman, pirin voimalla aikalailla menny ja ihan hyvä olo on tähän asti ollu.

Tää koko huumepaska on viime aikoina menny niin, että lopetan aina hetkeks, että tolet laskee. Sit alotan taas ja ku ei enää tuu bupresta oloja, ni ei kiinnosta enää vetää ja lopetan. Ei tää ennen oo näin menny, mun on paljon helpompi lopettaa ku aikasemmin. Siinä on vaan se, etten kestä tätä saatanan vuoristorataakaan yhtään sen paremmin. Joko käytän tai en käytä ja PISTE.

Kun olin pitkään selvänä, huomasin itessäni muutaman pelottavan asian. En oo koskaan tajunnu, että subu muuttaa mua ihmisenä niin paljon. Kaikki teot mitä oon tehny ja sanat mitä oon sanonu käyttöaikanani, tuntuu selvänä helvetin vääriltä. Selvänä mietin sitä, miten oon muita loukannu ja kaipaan tiettyjä ihmisiä ihan kauheesti. Sitte taas ku vedän ni kaikki on niin kivaa ja ihanaa, että siinä ei sitte kyllä paljo ikävöidä eikä kaduta omia tekemisiä, vaan vetäydytään siihen omaan maailmaan, jossa kaikki on täydellistä.

En tällä hetkellä tiedä missä mä olen. Tasapainoilen kahden ihan erilaisen maailman välillä ja musta tuntuu, etten sovi kumpaankaan. En enää tiiä kuka oon. Se ihminen joka oon ollu monta vuotta buprenkäyttäjänä vai se, joka oon ollu nyt pari kuukautta ilman huumeita?? Ittensä hukkaaminen on mulle ihan uus juttu.

Muistan ku Elokuussa olin ollu kuukauden ilman. Heräsin seittemältä aamulla ja lähdin lenkkeilemään läheiselle rantatielle. Aurinko paisto, oli lämmintä eikä yhtään ihmistä missään. Juoksin niin kovaa, ku jaloista ikinä lähti ja mun mielessä oli vaan yks ajatus: Mä oon VAPAA kaikesta paskasta ja hallitsen omaa elämääni. Antaisin mitä vaan, jos voisin tällasena heikkona hetkenä (kirjotan tätä jostain syystä hillittömästi itkien) tuntee uudestaan jotain tollasta.


Joka tapauksessa, toi tunne oli jotain niin mahtavaa, että se tsemppaa mua jatkamaan tätä loputtomalta tuntuvaa tappelua..