Vieläkö ootte täällä?

Anteeks taas siitä, etten oo pahemmin kirjotellu.. Ajatukset ei oo viime aikoina ollu oikein kasassa. Mulla oli subusta parin kuukauden tauko, mutta ratkesin. Lopetin taas. Ratkesin jne... Nyt ollu taas muutaman päivän ilman, pirin voimalla aikalailla menny ja ihan hyvä olo on tähän asti ollu.

Tää koko huumepaska on viime aikoina menny niin, että lopetan aina hetkeks, että tolet laskee. Sit alotan taas ja ku ei enää tuu bupresta oloja, ni ei kiinnosta enää vetää ja lopetan. Ei tää ennen oo näin menny, mun on paljon helpompi lopettaa ku aikasemmin. Siinä on vaan se, etten kestä tätä saatanan vuoristorataakaan yhtään sen paremmin. Joko käytän tai en käytä ja PISTE.

Kun olin pitkään selvänä, huomasin itessäni muutaman pelottavan asian. En oo koskaan tajunnu, että subu muuttaa mua ihmisenä niin paljon. Kaikki teot mitä oon tehny ja sanat mitä oon sanonu käyttöaikanani, tuntuu selvänä helvetin vääriltä. Selvänä mietin sitä, miten oon muita loukannu ja kaipaan tiettyjä ihmisiä ihan kauheesti. Sitte taas ku vedän ni kaikki on niin kivaa ja ihanaa, että siinä ei sitte kyllä paljo ikävöidä eikä kaduta omia tekemisiä, vaan vetäydytään siihen omaan maailmaan, jossa kaikki on täydellistä.

En tällä hetkellä tiedä missä mä olen. Tasapainoilen kahden ihan erilaisen maailman välillä ja musta tuntuu, etten sovi kumpaankaan. En enää tiiä kuka oon. Se ihminen joka oon ollu monta vuotta buprenkäyttäjänä vai se, joka oon ollu nyt pari kuukautta ilman huumeita?? Ittensä hukkaaminen on mulle ihan uus juttu.

Muistan ku Elokuussa olin ollu kuukauden ilman. Heräsin seittemältä aamulla ja lähdin lenkkeilemään läheiselle rantatielle. Aurinko paisto, oli lämmintä eikä yhtään ihmistä missään. Juoksin niin kovaa, ku jaloista ikinä lähti ja mun mielessä oli vaan yks ajatus: Mä oon VAPAA kaikesta paskasta ja hallitsen omaa elämääni. Antaisin mitä vaan, jos voisin tällasena heikkona hetkenä (kirjotan tätä jostain syystä hillittömästi itkien) tuntee uudestaan jotain tollasta.


Joka tapauksessa, toi tunne oli jotain niin mahtavaa, että se tsemppaa mua jatkamaan tätä loputtomalta tuntuvaa tappelua..

Pamit pöydällä venaa vetäjäänsä, joku sano että täl pilaa elämänsä

Täällä taas! Aika heikosti menee, ajatukset on sekasin ja reflat päällä. Oon nimittäin TAAS lopettanu (ainaki vähäks aikaa, niinhän se aina menee) Oon jo niin turtunu tähän mun elämään, että subureflatkaan ei tunnu niin pahalta. No mitä mulle sit on tapahtunu tässä muutaman kuukauden aikana?

Mun luottamus on petetty pahemmin ku koskaan aikasemmin ja sen teki tällä kertaa mulle kaikista rakkaimmat ihmiset. En pysty enää luottamaan keneenkään ja musta on tullu ihan vainoharhanen. Ei oo kivaa epäillä kyseisten ihmisten jokaista lausetta. Tän episodin jälkeen mulla oli mitta niin täynnä, että harkitsin jo vakavasti Siperiaan muuttamista. Pikkuhiljaa tää paha olo on helpottanu, mut se jätti muhun omat jälkensä.

Lisäks tunnen niin hirveetä syyllisyyttä, että sattuu. Pari vuotta sitte meneten yhen ihmisen. Viime aikoina tää ihminen on pyöriny mun mielessä enemmän ku tarpeeks. Meidän välit katkes aika riitaisissa merkeissä ja ei olla juteltu sen jälkeen. Sen narkkaaminen lähti käsistä aikalailla samoihin aikoihin ku meillä meni välit poikki. Sen takia koen olevani vastuussa sen huumeidenkäytöstä ja mulla on siitä syyllinen olo. Mun tekis mieli ottaa siihen yhteyttä ja pyytää anteeks kaikkea, mitä tää ihminen joutu mun takia kestämään. Siinä on vaa sellanen juttu, että en uskalla. En haluu ottaa sitä riskiä, että tää henkilö haistattaa mulle vitut ja käskee painumaan helvettiin. Mä en kertakaikkiaan kestäis sitä nyt, ku oon muutenki henkisesti rikki.

Ja tosiaan, tänään seittemäs päivä ilman, voiton puolella ollaan. Nyt ku vaa pystyis pysyy irti siitä subusta. Mitään hyviä ideoita, mitä pitäis tehdä sillon, ku iskee ihan mieletön vetohalu?

Sattuu

Anteeks tästä melko pitkästä tauosta, mulla on ollu taas vähän vaikeeta. Mä en enää tiiä, että mitä mun pitäis itteni kanssa oikein tehä. Tää on ihan silkkaa vittuilua jostain ylemmältä taholta, ei näin käy kenellekään.

Niinku tännekin aikasemmin kirjotin, ni vähän subun lopettamisen jälkeen alotin mun vanhan liikuntaharrastuksen uudestaan. Olin elämäni kunnossa ja musta tuntu, että liikunta korvaa subun ihan täysin. Mielestäni parantuminen oli startannu jo ihan täysillä, enkä ees ajatellu huumeita, ku kävin treeneissä niin usein. Ajattelin tosissani, että ehkä tällä kertaa onnistun.


Harmi vaan, että mun kroppa olikin eri mieltä. Mun vanha, lapsena saatu vamma ärsyynty urheilusta ihan kunnolla ja mun oli pakko käydä lääkärissä. Kävin kaikissa mahollisissa tutkimuksissa ja lääkärin nähtyä tulokset se määräs mulle opiaatteja. Siinä vaiheessa kirosin hiljaa itekseni ja hetken ajattelin kieltäytyväni, mutta sitte tajusin, että en tuu kivun takia pärjäämää ilman niitä.

Oon nyt pari kertaa yrittäny olla ilman. Ennen se ei onnistunu siks, koska teki aina niin kovasti mieli vetää. Nyt se ei onnistu siks, että sattuu fyysisesti niin paljon.

Mua vituttaa niin suunnattomasti, mä olisin nyt ollu monta kuukautta kuivilla, jos en olis satuttanu itteeni. Vitutusta lisää tietysti se, että oon joutunu olemaa pois töistä vaikka kuinka kauan, ja työ on mulle yks tärkeimmistä asiosta elämässä. Nyt vaan istun kotona koko ajan ja yritän arvailla, että millon toi vamma alkaa muuttuu parempaa päin. Jos edes alkaa.