Kiire

En oo kirjotellu aikoihin, koska en oo käyny pitkään aikaan kotona oikeestaan muuta ku nukkumassa. Syynä tähän se, että oon ollu koko ajan töissä, koska meinaan pitää sieltä lomaa n. kuukauden. Ai miks? No siks, että aion lopettaa, tällä kertaa ihan tosissani. Perjantaina pitäis olla ensimmäinen huumeeton päivä. Mua pelottaa jo valmiiks niin paljon, että sekoominen ei oo kaukana.

No, mut seuraavien viikkojen aikana mulla on aikaa kirjotella tänne niin paljo ku sielu sietää, ku en varmaan pääse edes sängystä ylös. Sen tiedän ainaki varmasti, että tästä kämpästä en pysty poistumaan ensimmäiseen kahteen viikkoo. Tulee olemaan varmaan mahtavaa, odotan innolla!

Tällä kertaa mä oikeesti pystyn tähän. Vaikka se sattuu helvetisti ja tuntuu älytöttömän pahalta, ni mä pystyn.

Viha

Miltä tuntuu ku ei voi itse hallita omaa elämäänsä? Tai se ku päivä ei lähe käyntiin ilman huumeita? Ku joudut jatkuvasti valehtelee läheisilles? Se tuntuu kauheemmalta ku mikään muu.

Oon aina ollu äärimmäisen itsenäinen ihminen ja mun on todella vaikee sietää sitä, että oon riippuvainen jostain. Joskus on sellasia hetkiä, jolloin vaan itken ja mietin, että miks en voi olla yhtä päivää ilman jotain helvetin ainetta. Miks lopettamisen täytyy olla niin vaikeeta tällaselle ihmiselle, joka ei todellakaan oo mitään luovuttajatyyppiä? Miten joku aine voi niin vahva, että jos joudun olemaan ilman, niin sairastun ja voin oikeesti kuulla miten jokanen solu mun kehossa huutaa sitä?

Mä oon niin kyllästyny siihen, että tää aine loppujen lopuks hallitsee mua. Tekis mieli kieltää koko asia, mut sillon valehtelisin. Jos en pysty lähtemää ees ulko-ovesta ulos ilman subua, niin mun mielestä se en sillon ole minä joka määrää. Jopa mun mielialat on kytköksissä tähän kemikaaliin.

Vihaan subua, koska sen takia oo enää sama ihminen ku ennen. Oon niin hukassa ja tunnen miten tää aine syö mua sisältäpäin. Toisaalta en voi elää ilman sitä. Miten jotain voi samaan aikaan rakastaa ja vihata näin paljon?

Rakkaus

Multa on kysytty, että mitä hyvää huumeissa on. Faktahan on se, että niissä ei oo mitään hyvää kenenkään muun, ku käyttäjän mielestä. Ihminen, joka ei oo ollu riippuvainen huumeista, ei voi ikinä ymmärtää sitä suhdetta mikä niihin syntyy.

Kukaan, joka ei oo huumeita käyttäny, ei voi tajuta miten mukavaa on rankan työpäivän jälkee vetää annos ja makoilla sohvalla samalla ku helvetin voimakas euforia alkaa hiipii päälle, miten hyvältä toisen ihmisen kosketus tuntuu aineissa tai miten ihanaa iltasin on ryömii omaan sänkyyn, joka tuntuu siinä levollisessa pöllyssä maailman parhaimmalta ja pehmosimmalta paikalta.

Opiaatit on mun elämäni rakkaus. Ne nostaa mut aamusin sängystä ylös, auttaa mua tuntemaan itteni normaaliks ihmiseks ja saa mut kestämään melkeinpä mitä vaan.

Ku vedän opiaatteja, huoli ja epätoivo helpottaa. Tulee tunne, että kaikki järjestyy. Kukaan ei pysty satuttaa mua. Kipeet muistot häipyy johonki kauas, eikä saa musta otetta. Tunnen oloni hyväks, enkä pidä itteeni maailman paskimpana ihmisenä.

Vaikka elämä opiaattien kanssa onkin vankilassa elämistä, niiden avulla pääsen turrutettuun maailmaan, missä mulla on paremmat mahollisuudet pysyä järjissäni.

Harmaata

En vihaa mitään niin paljo ku sitä, että herään siihen et mul on vitun huono olo ja ihan helvetin kylmä, koska oon nukkunu niin pitkää et reflat on kerenny hiipimää päälle. Ja kaiken lisäks ulkona on niin harmaata ja masentavaa, että tekis vaan mieli ryömii takasin tonne pimeesee makkarii, hautautuu peiton alle ja pysyy siellä ainaki viikko.

Kumma kyllä, olo koheni huomattavasti ku sain subuvedot ja heitin pari muuta nappii naamaan. Mut silti on kuitenki jotenki laiska fiilis. Ennen subu piristi mua sillee, et jaksoin vaikka siivota koko päivän ja sain muutenki paljo aikaseks.. Nyt oon ollu neljä päivää pelkästää tääl mun kämpil yksin, en oo jaksanu soitella kavereille tai edes käydä kaupas . Onneks huomen on töitä ni jos se vaik vähä piristäisi.

Mun pitäis ehkä ihan tosissaan siivota, musta tuntuu että oon hukannu mun kissat tän kaiken rojun alle.. Lisäks toi tiskivuori alkaa uhkaavasti vyörymään tänne olkkarin puolelle.

Riippuvuus

Sairastuin kunnolla huumeriippuvuuteen noin 2 vuotta sitten. Sitä ennen olin 15-vuotiaasta asti sekoillut kaikkien mahdollisten päihteiden kanssa, mutta sillon pysty helposti olemaan vaikka viikon ihan selvinpäin. Nyt se ei enää onnistu mitenkään, tällä hetkellä mun riippuvuuden aste on sitä luokkaa, että kun viimisen annoksen vetämisestä kuluu 12 tuntia, oon jo niin huonossa jamassa etten jaksa tehdä yhtää mitään ja joka paikkaan sattuu. Käytän siis huumeita päivittäin ja mun maailma romahtaa, jos joudun olemaan ees yhden päivän ilman.

Enää en käytä huumeita sen takia, että niistä tulis hyvä olo. En edes oo saanu subusta hyvää oloo enää pitkään aikaan. Vedän sitä vaan sen takia, että pysyisin terveenä ja pystyisin toimimaan normaalisti. Että pääsisin aamusin sängystä ylös.

Oon yrittäny lopettaa helvetin monta kertaa. Pari kertaa oon ollukkii jo melkein 2 kuukautta ilman, mut sitte sitä on vaan ajatellu että "no jos nyt vaan tän yhen kerran vielä". Ei tarvi varmaa edes sanoo, ettei se todellakaan oo jääny siihen yhteen kertaan.

Nyt tätä kirjottaessa tuntuu siltä, että haluun oikeesti lopettaa. Hetken päästä huomaan ajattelevani kuitenki ihan toisin. Tai sitte vaan lykkään sitä päätöstä myöhemmäks.
Mä tiedän, että tää riippuvuus menee sitä pahemmaks mitä kauemmin käytän, mut huumeet on ollu iso osa mun elämää jo pitkän aikaa, enkä oikeestaa enää muista miltä ns. normaali elämä tuntuu. Mulla on sellanen viha-rakkaussuhde huumeisiin, että mulla on ajatukset niin sekasin ku voi vaan olla.

Lopettaminen vaa yksinkertasesti pelottaa mua niin paljo ettei mitään rajaa.