Sattuu

Anteeks tästä melko pitkästä tauosta, mulla on ollu taas vähän vaikeeta. Mä en enää tiiä, että mitä mun pitäis itteni kanssa oikein tehä. Tää on ihan silkkaa vittuilua jostain ylemmältä taholta, ei näin käy kenellekään.

Niinku tännekin aikasemmin kirjotin, ni vähän subun lopettamisen jälkeen alotin mun vanhan liikuntaharrastuksen uudestaan. Olin elämäni kunnossa ja musta tuntu, että liikunta korvaa subun ihan täysin. Mielestäni parantuminen oli startannu jo ihan täysillä, enkä ees ajatellu huumeita, ku kävin treeneissä niin usein. Ajattelin tosissani, että ehkä tällä kertaa onnistun.


Harmi vaan, että mun kroppa olikin eri mieltä. Mun vanha, lapsena saatu vamma ärsyynty urheilusta ihan kunnolla ja mun oli pakko käydä lääkärissä. Kävin kaikissa mahollisissa tutkimuksissa ja lääkärin nähtyä tulokset se määräs mulle opiaatteja. Siinä vaiheessa kirosin hiljaa itekseni ja hetken ajattelin kieltäytyväni, mutta sitte tajusin, että en tuu kivun takia pärjäämää ilman niitä.

Oon nyt pari kertaa yrittäny olla ilman. Ennen se ei onnistunu siks, koska teki aina niin kovasti mieli vetää. Nyt se ei onnistu siks, että sattuu fyysisesti niin paljon.

Mua vituttaa niin suunnattomasti, mä olisin nyt ollu monta kuukautta kuivilla, jos en olis satuttanu itteeni. Vitutusta lisää tietysti se, että oon joutunu olemaa pois töistä vaikka kuinka kauan, ja työ on mulle yks tärkeimmistä asiosta elämässä. Nyt vaan istun kotona koko ajan ja yritän arvailla, että millon toi vamma alkaa muuttuu parempaa päin. Jos edes alkaa.

Viides päivä.

Mun tekis mieli itkee. Ilosta. Tää mun parantuminen on lähteny käyntii niin hyvin, ettei tää varmaan oo tottakaan. Fyysinen kunto on suht jees, kuumetta on enää vaa nimeks ja vähän on tällasta jokapaikan särkyy + selkä on helvetin kipee. Psyykkinen puoli sit taas on viel paremmas kunnossa, ainakin toistaseks.

Nyt oikeesti tajuun, mitä huumeet on mulle tehny. Ennen ajattelin, että ne pilaa vaa mun terveyden, mut nyt näen sen kaiken paskan, minkä ne tekee myös mielenterveydelle.
Ne on monta vuotta syöny mua sisältäpäin, tehny musta loppujen lopuks helvetin sulkeutuneen, ilkeen, tunteettoman, epävarman ja sosiaalisia tilanteita pelkäävän ihmisen. Tiedostin kyllä tän kaiken, mut ikinä en tajunnu (tai halunnu tajuta), että se vois johtuu subusta. Luulin, että se on mun luonne, että elämä on tehny musta sellasen.

Viime vierottautuminen ei ollu samanlainen ku tää, ei todellakaan. En suostunu muistamaan, mitä kaikkee huonoo huumeet on aiheuttanu, vaan päässä pyöri ainoastaa ne kaikki hyvät muistot (lähinnä subuhistorian alkuajoilta, sillon ku siitä vielä sai jotain oloja..). Lisäks kuivanarkkasin koko ajan, itkin subun perään ja laskeskelin päivii siihen, millon saan taas vetää silleen, ettei tuu refloja. Nyt tilanne on täysin päinvastanen. Viis vitun päivää täysin ilman, ja mä jo huomaan, että musta alkaa pikkuhiljaa löytyy se sama ihminen, mikä olin vuosia sitte. Sanat ei riitä kuvaamaa tätä fiilistä.

Mun nopee parantuminen johtuu luultavasti siitä, että kitkuttelin puolkipeenä parisen viikkoo ennen täydellistä vierottautumista, ja viimisen viikon siitä pelkästään tramaleilla. Viime kerralla täs vaiheessa olin viel ihan puolkuollu zombie.


Jos tää tällä kertaa vaikka onnistuis?

Z niinku zombie

Tänään jätin välii jotain sellasta, joka kuuluu mun jokaseen aamuun. En vetäny subua, vaikka teki kyl kovasti mieli.

Nyt makaan sohvalla ja tuijottelen kattoo. Oon hengaillu tässä koko helvetin päivän. Mulla on niin tyhjä olo, että tekis mieli vaan kiljuu. Itken ihan koko ajan, en pysty ajattelemaa järkevästi ja pelkään että flippaan. Kaiken lisäks joudun olemaan yksin kotona ja se ei välttämättä tee mulle kauheen hyvää nyt ku oon täs kunnossa.

Tällä kertaa oon varustautunu vähä paremmin ku viimeeks. Mulla on helvetisti kaljaa ja lyricaa + jonkun verran bentsoja. Kyl ne vähän auttaa, mut ei tätä oloa saa kokonaan pois, vaikka tekis mitä..

Nää ensimmäiset päivät on aina pahimpia. Tulee niin epätoivonen olo, kun tajuaa, että pahin on vielä edessä.

Musta tuntuu, että tää helvetti ei lopu koskaan.

N niinku narkkari

Narkkari. Nisti. Tuntuu ihan siltä, että mun otsassa lukis jompikumpi noista sanoista.

Oon menny lyhyessä ajassa tosi huonoon kuntoon. vierottautuminen lähestyy, siihen on noin kuukausi aikaa. Oon nyt tiputtanu mun annosta pikkuhiljaa, että viekkarit ei olis sit niin pahat. Oon ollu jotain 2 viikkoo puolkipeenä ja rupeen olemaa aika zombi jo. Ruoka ei maistu, oon laihtunu jonku verran enkä jaksais tehä oikein mitään.

Psyykkinen puolikaan ei ihan kunnossa oo. Mulla on kaiken aikaa päällä kauhee alemmuuskompleksi ja haluisin vaa ryömii johonki piiloon kaikelta...

En tiiä mitä tekisin ilman mun ihanaa miestä. Se tukee mua tässä asiassa ihan täysillä, mut silti välillä tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja en saa henkee.


Mä tarvin apua. En vaan uskalla pyytää sitä.