Mukavaa

Mulla on pitkästä aikaa hyvä olla ja tunnen oloni rakastetummaks kun koskaa ennen :) Vietin koko viime viikon maailman ihanimman miehen luona ja oon helvetin ihastunu. Ajattelin kerranki olla rehellinen heti alusta asti ja kerroin sille mun huumeriippuvuudesta. Vaikka tää mies ei ite käytä mitään huumeita, nii se otti asian tosi hyvin ja lupas tukee mua parhaansa mukaan. En mä oo ansainnu näin ihania ihmisiä mun ympärille..

Mun entinen miesystävä lyttäs mut aikoinaan ihan täysin, pahoinpiteli niin fyysisesti että henkisestikin ja vei multa kaikki ihmisoikeudet sekä itsetunnon. Nyt oon löytäny miehen, joka selvästi oikeesti arvostaa mua ja jota kiinnostaa miltä musta tuntuu. Oon selvästi muuttunu itsevarmemmaks tosi lyhyessä ajassa, enkä ajattele olevani ihan paska joka asiassa. Oon myös pitkästä aikaa tutustunu uusiin ihmisiin ja mulla on ollu oikeesti hauskaa.

Jos aikoo saavuttaa jotain, rohkeutta koetellaan monta kertaa

Mun elämässä on viimesen neljän kuukauden aikana tapahtunu niin paljon isoja muutoksia, että oon ihan loppu. Osa näistä muutoksista on onneks positiivisia, mutta silti niihin tottuminen vie aikaa.

Oon ite päätöksilläni saanu aikaan osan näistä muutoksista. Sen takia mulla on helvetin epävarma olo ja välillä tuntuu siltä, että en saa henkee. Mitä jos valitsen väärin? Mitä jos tän ei kuulu mennä näin? Mitä jos oon päätöksilläni menettäny jotain sellasta mitä en voi saada enää takas? Tiedän, että kukaan ei voi tehä mun elämää koskevia päätöksiä mun puolesta, mut musta tuntuu, että en ite pysty siihen ja valitsen kuitenki väärin.

Oon aina ollu sellanen ihminen, joka haluaa asioiden pysyvän ennallaan. Lisäks nyt tarvisin elämääni pysyvyyttä enemmän kun koskaan. Ainoa pysyvä asia mun elämässä on tällä hetkellä päihteet, ja oonki turvautunu niihin viime aikoina enemmän ku tarpeeks.

Välillä on hetkiä, jolloin tunnen olevani onnellinen. Niitä hetkiä on tosin liian harvoin ja ne on liian lyhyitä. Ehkä vielä joskus se onnellisuuden tunne on pysyvä eikä koko ajan tunnu siltä, että seinät kaatuu päälle. Ehkä vielä joskus mä saan elää normaalia elämää.

Toivossa on hyvä elää.

Joka kerta itsepetos helpompaa.

En tietyistä syistä oo kirjottanu pitkään aikaan. Lyhyesti kerrottuna siis: Oon menettäny mulle hyvin tärkeen ihmisen lopullisesti ja oon taas opiaattikoukussa. Eli voitte kuvitella, että mulla ei oo ollu kauheesti voimia kirjotella.

Pystyin olemaan ilman subua jo pitkän aikaa, mut sitte ku menetin tän mulle tärkeen ihmisen, tuntu ettei millään oo mitään väliä enää. Samana päivänä soitin taas sen yhen puhelun. Tunnin päästä siitä olin onnellisesti subupäissäni ja olo tuntu vähän paremmalta. Yllättäen se ei jääny siihen yhteen kertaan, vaan helpotin sillä pahaa oloani monta viikkoo. En tiiä miten se taas lipsahti näin..

Ku olin melkein 3 kuukautta ollu tääl kämpäs itkemässä, tuntu että rupeen pääsemää pikkuhiljaa menetyksestä yli, vaikka se pyöriikin mielessä päivittäin. Sitte rupesin taas miettimää lopettamista ja nyt on ensimmäinen päivä ilman subua takana.

Miten mä joka kerta pystyn kusettamaa itteeni näin? Taas mun suusta tais kuuluu tää melko tuttu lause "ei enää ikinä".. Saa nähä pitääkö se lupaus tällä kertaa...

Liian sekavaa

Mun elämä on tällä hetkellä niin sekavaa, etten tiiä mitä teen. Oon hukannu itteni ihan täysin, enkä enää tiiä mitä haluun.

Mun oli pakko palata takasin töihin, koska rahat loppu. En todellakaan oo vielä työkykynen, koska vasta toivun vierottautumisesta. Oon tosi masentunu, eikä mikään huvita, joten sanomattakin on selvää, että mun työpanos ei oo kummonen.

Lisäks mulla on ihme säätöä yhen miehen kanssa. Stressaa ihan helvetisti, musta tuntuu ettei kumpikaa oikein tiedä, mitä haluaa toisesta. Välitän siitä ehkä ihan oikeesti, mutta pelottaa että menetän senkin.

Mun on yksinkertasesti pakko vetää rauhottavia, että pystyn jotenki hoitaa työt ja pitää ajatukset kasassa. Tosin ei nekää enää auta tähän oloon.

Tässä nyt vaan odotellaan, että millon se raja tulee vastaa ja lopullinen hermoromahdus iskee.