On kulunu tosi kauan siitä, kun oon kirjotellu viimeeks. Siihen aikaan olin todella epätoivonen ja ajattelin, ettei sitä helvettiä saa loppumaan muuten ku heittäytymällä junan eteen. Tuntu, että huumeet oli vieny multa kaiken ja olin vaan niin väsyny taistelemaan riippuvuutta vastaan. Pahaa oloa lisäs se, että tiedostin saaneeni itteni siihen tilanteeseen omilla valinnoillani. Miks olin taas valinnu liian monta kertaa väärin?
Oon elämäni aikana nähny kaikenlaista, ollu tosi vaikeissa tilanteissa ja joutunu kestämää tolkuttomasti vaikka mitä paskaa, mut viime kesä vei kyllä ehdottomasti voiton. Mua ahdisti niin paljon, että en jaksanu enää välittää. Vedin kaiken mitä eteen tuli, valvoin päivätolkulla, lensin kylillä viikkoja käymättä kotona, biletin ja sekoilin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lopulta yks päivä havahduin siihen, että mulla ei oo elämässä enää mitään. Kaikki oli menny. Olin korviani myöten veloissa, kroppa sekä mielenterveys pettämäisillään ja välit poikaystävään, perheeseen ja ystäviin lähes mennyttä. Olin tilanteessa, jota olin aina vannonu välttäväni viimiseen asti. Surullisenkuuluisa "narkkarin oma pohja" oli tullu vastaan.
Mitä ihminen tällasessa tilanteessa sit tekee? Narkkaa lisää? Täytyy myöntää, että se vaihtoehto kävi mielessä ohikiitävän hetken. Kelailin, että mitä vaihtoehtoja mulla oikeestaan on. Ja jumalauta mä itkin. Mä en itke juuri koskaan, mut tällä kertaa tuntu, että sille ei tuu ollenkaan loppuu. Teki mieli luovuttaa koko elämän suhteen. Mä en oo ikinä luovuttanu, enkä tehny sitä nyttekää. Vaikka kuvainnollisesti makasin hakattuna maassa, päätin, että nousen ylös vielä viimisen kerran ja tappelen vastaan niin kauan ku on edes vähän toivoo jäljellä. Suomalainen sisu nosti päätään; minähän en perkele luovuta!!
Psykoosin partaalla ja kaiken sekavuuden keskellä kasasin viimiset voimani, sain suunnitelmat tehtyä ja vähän sen jälkeen jätin joka ikisen huumeen pois. Lopetin ihan seinään ja ilman ammattiapua. Olin helvetin kipeenä ja yksin. Pysyin jotenkuten järjissäni elämällä aina vaan hetkessä, jos aloin yhtään miettimää tulevaisuutta tai edes seuraavaa päivää ni epätoivo meinas ottaa vallan. Kuumehoureissani luulin pari kertaa oikeesti kuolevani ja niitä kipuja ei voi edes sanoin kuvailla. En tajua vieläkään, miten oikein kestin sen kaiken.
Se on nyt ohi. Mun elämäni tärkein taistelu on käyty ja parasta siinä on se, että mä voitin. Tällä hetkellä oon ollu ilman subua reilu puol vuotta ja olo on ihan mieletön. Viis helvetin vuotta oon eläny riippuvuuden kanssa ja vihdoinki onnistuin irtautumaan siitä. Oon saanu korjattua välejä ihmisiin ja kaikki muutkin asiat alkaa olemaan kunnossa. En oikein vieläkään kunnolla osaa sisäistää tätä, että pitkästä aikaa mulla on kaikki oikeesti hyvin. Mun epätoivoset avunpyynnöt ilmeisesti kuultiin ja mulle annettiin paras asia mitä voi toivoa.
Mun suurin unelma on nyt toteutunu. Mä oon saanu mun elämän takas.
