Rakkaus tekee musta hullun

Tällä hetkellä rakastan enemmän ku koskaan ennen. Mun nykynen mies kohtelee mua hyvin, tukee ja kannustaa, kestää mun ailahtelut ja hyväksyy mut omana huumeriippuvaisena itsenäni. Joka kerta ku oon yrittäny lopettaa, se on ollu mun vierellä ja pitäny musta huolta. Ja yhtään kertaa se ei oo syyllistäny tai kritisoinu mua huumeidenkäytöstä. Mun pitäis olla onnellinen, mutta en oo.

Miks? Siks, että joudun jatkuvasti sietäämään valehtelua. Mies valehtelee yleensä siitä kenen kanssa on, missä on ja mitä tekemässä. Joskus se saattaa valehdella oikeestaan ihan mistä vaan ja mä en vaan pysty ymmärtämään, että miks sen pitää tehdä niin. Yrittääkö se suojella itteensä vai mua? Normaali suhde perustuu luottamukseen. Mun suhde on ollu pelkkää valhetta alusta asti.

Asiasta on puhuttu monta kertaa ja aina se lupaa lopettaa, mutta seki lupaus on pelkkää valhetta. Se tietää valehtelevansa jatkossaki, mut lupaa silti. Eikä sitä haittaa mulle valehtelu - se alkaa haittaamaa vast siinä vaiheessa, ku siitä jää kiinni. Ja sit taas luvataan. Luvataan muuttuu ja joka vitun kerta mä uskon, vaikka tiedänki ettei se muutu mihinkää ja mua tulee sattumaa hetken päästä taas, joka kerta vaan pahemmin. Ite totuus ei oo se mikä satuttaa, vaa valehtelu.

Pahinta on kuitenki se, ku jään yksin. Ku mies lähtee johonki, haluisin niin kovasti luottaa ja uskoo, että se on siellä missä sanoo olevansa. En vaan pysty siihen. Sillon haluisin vaan satuttaa itteeni fyysisesti, että unohtaisin hetkeks kaikki epäilykset ja inhottavat mielikuvat. Onneks mun ei tarvi tehä sitä, koska mulla on huumeet. Vedän sillon koko ajan. Ainostaan sillä saan vaimennettuu mun pään sisältä tulevan äänen, joka kertoo että mies on pettämässä mua.

En vaan jaksa uskoo, että joku haluis mieluummin olla nistin ku terveen ihmisen kanssa. Oon ihan vainoharhanen tän asian suhteen, ahistun ja pelkään joka päivä vaan enemmän. Silti haluun olla tän miehen kans, enkä osaa ees kuvitella elämää ilman sitä. Mut mitä kovempaa yritän pitää siitä kiinni, sitä varmemmin se lähtee. Ja olisko se kuitenki parempi, että mua sattuis helvetisti kerralla ku se, että jos ollaa yhessä ni tää mies kiduttaa mua tahallaan niin kauan et sekoon?

Toisaalta tää suhde on mulle yks tärkeimpii asioita (ellei tärkein) ja ilman sitä en varmaan edes olis tässä nyt. Myös tää mies on muuten täydellinen, jos ei oteta huomioon tota valehteluu. Eli toisin sanoen, jos se oppis puhumaan suoraan, mulla olis puolet vähemmän stressattavaa, vältettäis monta riitaa ja tää suhde toimis ihan eri tavalla. Enkä kuitenkaan halua luovuttaa, ku ollaa yhessä päästy jo näinki pitkälle.

Joskus toivon, että olisin ihminen joka pystyis ajattelemaan pelkästää järjellä. Just tän takia turrutan itteni, enkä haluais tuntee yhtään mitään.

Puoliks kuollut

Muutama kuukausi sitte asiat oli hyvin ja mulla oli elämässä lähes kaikki mitä vaan toivoin. Muutamassa kuukaudessa oon sotkenu asiani (ja itseni) ihan solmuun ja tuntuu, että mulla ei oo enää mitään. Ei mitään, minkä vuoks jaksais yrittää. Ja koska en jaksa yrittää mitään, en oo ees yrittäny pysyy selvänä. Enää mun päihteily ei oo rajottunu pelkästään yhteen aineeseen, vaan vedän kaiken mitä tulee eteen. Valvon päiväkausia enkä muista enää syödä ja mulla ei oo kiinnostusta pitää itestäni minkäänlaista huolta. Mikään ei tunnu miellyttävältä ja ahistun jo pelkästään siitä, että mun pitää jaksaa olla olemassa. Tällä hetkellä haluisin vaan unohtaa itteni ja kaiken muun. Haluisin hengähtää hetken, että mulla olis taas voimia jatkaa. Nimittäin jos tää paska jatkuu, mua itteäni ei kohta enää ole.

Mistä tää sit johtuu? Siitä, että mun elämässä on ollu paljon muutoksia viime aikoina? Vai siitä, että rakkaimmat on pettäny mun luottamuksen, enkä enää tiedä mikä on totta ja mikä paskaa? Vai onko mulla vaa yksinkertasesti tullu raja vastaan päihteilyn kanssa ja oon seonnu? Liian paljon kysymyksiä, enkä tiedä yhteenkään vastausta. Mun päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta en saa puettua niitä sanoiks. Tavallaan haluisin puhua jollekin, mut mitä se auttais? Ainoastaan mä ite voin auttaa itteni pois täältä helvetistä. En vielä tiiä miten se käytännössä tapahtuu, mut ei ainakaan puhumalla. Sitä paitsi oon aina ollu huono puhumaan, ilmasen itteäni paljon paremmin kirjottamalla.

Oon joskus täälläkin kertonu, että en käytä huumeita paetakseni todellisuutta. Nyt oon tajunnu, että käytän niitä just siks. Haluan vaan juosta karkuun mun ongelmia, tekoja ja tunteita. En pysty olemaan selvänä, koska sillon joutuisin oikeesti kohtaamaan itteni, käymään läpi mun kipeetä menneisyyttä ja tuntemaankin jotain. Enkä haluu tuntee mitään, koska se sattuu aina. Enkä haluu muistaa mun menneidyydestä mitään, koska haluan vaa unohtaa tietyt asiat. Mut kauan ihminen voi juosta karkuun? Jossain vaiheessa ei jaksa enää juosta ja on pakko pysähtyy. Ja musta tuntuu, että nyt on tullu mun aika pysähtyä ja miettii mihin suuntaan pitäis lähtee. Elämässä on vaikee mennä eteenäpäin, jos ei tiiä oikeeta suuntaa.