Viides päivä.

Mun tekis mieli itkee. Ilosta. Tää mun parantuminen on lähteny käyntii niin hyvin, ettei tää varmaan oo tottakaan. Fyysinen kunto on suht jees, kuumetta on enää vaa nimeks ja vähän on tällasta jokapaikan särkyy + selkä on helvetin kipee. Psyykkinen puoli sit taas on viel paremmas kunnossa, ainakin toistaseks.

Nyt oikeesti tajuun, mitä huumeet on mulle tehny. Ennen ajattelin, että ne pilaa vaa mun terveyden, mut nyt näen sen kaiken paskan, minkä ne tekee myös mielenterveydelle.
Ne on monta vuotta syöny mua sisältäpäin, tehny musta loppujen lopuks helvetin sulkeutuneen, ilkeen, tunteettoman, epävarman ja sosiaalisia tilanteita pelkäävän ihmisen. Tiedostin kyllä tän kaiken, mut ikinä en tajunnu (tai halunnu tajuta), että se vois johtuu subusta. Luulin, että se on mun luonne, että elämä on tehny musta sellasen.

Viime vierottautuminen ei ollu samanlainen ku tää, ei todellakaan. En suostunu muistamaan, mitä kaikkee huonoo huumeet on aiheuttanu, vaan päässä pyöri ainoastaa ne kaikki hyvät muistot (lähinnä subuhistorian alkuajoilta, sillon ku siitä vielä sai jotain oloja..). Lisäks kuivanarkkasin koko ajan, itkin subun perään ja laskeskelin päivii siihen, millon saan taas vetää silleen, ettei tuu refloja. Nyt tilanne on täysin päinvastanen. Viis vitun päivää täysin ilman, ja mä jo huomaan, että musta alkaa pikkuhiljaa löytyy se sama ihminen, mikä olin vuosia sitte. Sanat ei riitä kuvaamaa tätä fiilistä.

Mun nopee parantuminen johtuu luultavasti siitä, että kitkuttelin puolkipeenä parisen viikkoo ennen täydellistä vierottautumista, ja viimisen viikon siitä pelkästään tramaleilla. Viime kerralla täs vaiheessa olin viel ihan puolkuollu zombie.


Jos tää tällä kertaa vaikka onnistuis?

Z niinku zombie

Tänään jätin välii jotain sellasta, joka kuuluu mun jokaseen aamuun. En vetäny subua, vaikka teki kyl kovasti mieli.

Nyt makaan sohvalla ja tuijottelen kattoo. Oon hengaillu tässä koko helvetin päivän. Mulla on niin tyhjä olo, että tekis mieli vaan kiljuu. Itken ihan koko ajan, en pysty ajattelemaa järkevästi ja pelkään että flippaan. Kaiken lisäks joudun olemaan yksin kotona ja se ei välttämättä tee mulle kauheen hyvää nyt ku oon täs kunnossa.

Tällä kertaa oon varustautunu vähä paremmin ku viimeeks. Mulla on helvetisti kaljaa ja lyricaa + jonkun verran bentsoja. Kyl ne vähän auttaa, mut ei tätä oloa saa kokonaan pois, vaikka tekis mitä..

Nää ensimmäiset päivät on aina pahimpia. Tulee niin epätoivonen olo, kun tajuaa, että pahin on vielä edessä.

Musta tuntuu, että tää helvetti ei lopu koskaan.