Kevät

Kevät on jännää aikaa. Se piristää ja masentaa. Oon tosin aina tykänny keväästä, on ihana katella ku luonto heräilee. Siinä ehkä saattaa myös ite herätä samalla siitä ihmeellisestä talvihorroksesta.

Aivan loistavaa, ihmissuhteet on lievästi sanottuna hieman solmussa ja mun tekis mieli vaan paeta maasta. Mulla ei nyt riitä voimat mihinkään asioiden selvittämiseen.

Ainoa hyvä asia tällä hetkellä on se, että sain kerrottuu mun hyvälle ystävälle, että käytän huumeita. Ensin mua pelotti ihan helvetisti sen reaktio. Yllätyin positiivisesti, ku tää henkilö ei juossukaan kiljuen karkuu, vaa otti asian tosi hyvin ja rupes kannustamaa mua saman tien. Ihanan helpottava tunne, kun on edes yks ihminen, joka tietää. Tää ystävä on myös oikeestaan muuttanu mun luokse, eli mulla on nyt oikein tukihenkilö, joka on mun seurana lähes koko ajan :)

Mun selvä elämä ei oikein oo onnistunu. Opiaateista oon pysyny visusti erossa, mutta vedän kaikkee muuta sitäkin enemmän. En jaksa ajatella mun elämää nyt pidemmälle, vaan otan ihan rennosti ja päivän kerrallaan. Tärkeintä on, että en koske opiaatteihin.

Hyvä fiilis

Ihan ensimmäiseks haluisin sanoo, että kiitos teille kaikille, jotka siellä ruudun toisella puolella tuette mua. Teistä on mulle enemmän apua ku edes tajuutte. Aina ku mulla on vähän heikompi päivä, niin luen rohkasevia kommentteja, joita ootte mulle jättäny. Se oikeesti auttaa.

Aloin miettimää, että millanen käsitys teillä ns. normaaleilla ihmisillä on narkkareista? Ollaanko me kaikki teijän mielestä hörhöjä, jotka kierrätte kaukaa?

Tänään on ollu aika hyvä päivä. Oon vieläkin tosi epävarma itestäni, mut parempaan suuntaan ollaan selvästi menossa. Tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa sillee, ettei mua ahistanu yhtään. Pystyn nykyää myös käymää kaupassa ilman kauheeta vainoharhailua. Miten pienistä ja muille itsestäänselvistä asioista ihminen voikaan olla onnellinen?

Täällä taas.

Vaikka musta ei oo hetkeen kuulunu, ni hengissä ollaan. Valitettavasti.

Viimiseen neljään viikkoon on mahtunu yllättävän paljon paskaa. Ihan ku vierottautumisen jälkeisessä masennuksessa ei olis tarpeeks kestettävää. Mut ei, totta helvetissä tähän tuli päälle vielä kaikki maholliset ihmissuhdeongelmat.

Oon ihan lopussa ja osa musta haluis luovuttaa. Ku oon selvänä, ni koko mun elämä tuntuu turhalta. Mun itsetunto on romahtanu ihan nollaan sekä oon kaupan päälle saanu sosiaalisten tilanteiden pelon. En oo pystyny palaa takas töihin ja oon oikeestaa poistunu täältä kämpäst pelkästään kauppaan.

Mut loppujen lopuks mulla on vielä jossain piilossa sen verran voimaa, että jaksan tapella vastaan. Mun unelma on elää vielä joskus normaalia elämää.

Masentaa, ahdistaa ja vituttaa. Millon tää helvetti oikein loppuu? Auttaako tähän mikään? Miten pahalta ihmisestä voi oikeesti tuntuu?